Avaruusprofessorin data on neljännesvuosisadan päässä

Professori Esa Kallio, mitä tutkit ja miksi?

Tutkin Auringon vaikutusta Aurinkokuntamme taivaankappaleisiin: planeettoihin, kuihin, komeettoihin ja asteroideihin.

Työvälineitämme ovat avaruusluotaimiin rakentamamme instrumentit sekä avaruusplasmasimulaatiot. Meillä on parhaillaan instrumentti mittaamassa Marsia Euroopan avaruusjärjestö ESA:n Mars Express-luotaimessa, ja seuraava instrumentti lähtee BepiColombo-luotaimen mukana Merkuriukseen 20. lokakuuta. Parhaillaan testaamme mittalaitetta, joka lähtee kohti Jupiteria vuonna 2022.

Yksi tutkimuksen tavoitteista on ymmärtää eri planeettojen kaasukehiä ja niiden kehitystä – ja sitä kautta oman Maamme ilmakehää. Venus, Maa ja Mars ovat naapuriplaneettoja, ja niitä verrataankin usein keskenään. Venus on planeetoista kuumin, todellinen pätsi. Hiilidioksidia on siellä suunnilleen saman verran kuin Maassa, mutta se on maaperän sijaan melkein kokonaan ilmakehässä – ja sitä tilannetta emme Maahan halua. Venuksen ilmanpaine on myös hirvittävä. Marsilla taas on hyvin heikko ilmakehä, mikä tekee siitä elinkelvottoman.

Miten sinusta tuli tutkija?

Tärkein syy on ehkä lapsenmielisyys, joka ei vuosien saatossa ole kadonnut minnekään. Lapsethan ovat luontaisesti tutkijoita: innostuvat kaikesta eivätkä lakkaa kysymästä ja ihmettelemästä asioita ympärillään.

Avaruudesta olen ollut kiinnostunut niin kauan, etten edes muista, milloin innostus syttyi. Sattumallakin oli urani suunnassa suuri rooli: mentorini Helsingin yliopistossa ehdotti kesätyöpaikkaa Mars-tutkimuksessa, ja pääsin analysoimaan ensimmäisen suomalaisen avaruusmittalaitteen dataa vuonna 1989. Siitä syntyi ensin gradu, sitten väitöskirja – ja samalla avaruustutkimustiellä olen edelleen.

Mitkä ovat olleet urasi huippuhetkiä?

Instrumenttien rakentaminen on tiimityötä, ja projekteissa voi olla mukana kymmenenkin tiimiä eri puolilta maailmaa. Rakentaminen voi viedä vuosikymmenen, joten kun oma osuus toimii, tunne on aika mahtava.  Laukaisut ovat tietenkin kohokohtia, samoin ne hetket, jolloin instrumenteista saadaan vihdoin dataa. Ne pienet käyrät kertovat, että olemme onnistuneet siinä, mitä yli kaksi vuosikymmentä sitten lähdimme tavoittelemaan.

Olen ollut urallani onnekas, sillä käytännössä kaikki missiot, joissa olemme olleet mukana, ovat onnistuneet. Se tarkoittaa myös, että monet ihmiset ennen minua ovat pistäneet valtavasti aikaa instrumentteihin, joita minä pystyn nyt hyödyntämään. Tulevat sukupolvet taas hyötyvät vuosikymmenten päästä minun työstäni – tavallaan se on vähän kuin velan maksamista.

Ja tietenkin on hienoa, kun tutkimusryhmämme saavuttaa jotain ensimmäisenä maailmassa. Yksi tällainen esimerkki on simulaatiolla tekemämme erittäin tarkka malli Merkuriuksen avaruussäästä.

Mitä vaaditaan tutkijalta?

Tutkijalta vaaditaan tiettyä omapäisyyttä ja sitä, ettei huolehti ylettömän paljon siitä, mitä muut ajattelevat. Pitää jaksaa pinnistellä sitkeästi ja uskoa siihen, että onnistuminen tulee – vaikkei sitä aina tulisikaan.

Olemme työskennelleet Jupiteriin lähtevän instrumentin kanssa jo yli kymmenen vuotta. Jos kaikki menee nappiin, se pääsee perille vuonna 2030, joten projektin alun ja mittaustulosten saamisen välillä voi olla neljännesvuosisata. Sitkeyttä ja kärsivällisyyttä siis tarvitaan.

Mitä odotat tulevaisuudelta?

Haluaisin tehdä aika lailla saman tyyppistä tutkimusta kuin tähänkin saakka. Odotamme myös innolla oman Suomi 100 -piensatelliittimme laukaisua, jonka on määrä tapahtua marraskuun loppupuolella. Piensatelliiteissa on se hieno puoli, että dataa voidaan saada jo muutama päivä laukaisusta!

Esa Kallio ja muut Aallon uudet vakinaistetut professori kertovat työstään 24. lokakuuta järjestettävässä Installation Talks -tilaisuudessa

Lisätietoja täällä

Kuva: Mortti Saarnia